Ihmisiä halutaan liiaksi laitostaa. Ei oteta huomioon inhimillisiä tekijöitä. Näin jokin aika sitten TV:ssä ohjelman yli 95-vuotiaasta miehestä, joka asui yksin onnellisena nuoruutensa ajan valokuvien ja esineiden kanssa. Tämä entinen Kiinan lähetystyöntekijä oli kuitenkin aktiivisesti nykyajassa mukana, ja hänellä oli eri ikäisiä ystäviä, myös suomenkiinalaisia nuoria, joiden kanssa hän nautti näiden laittaman kiinalaisen aterian. Hänen asunnossaan vallitsi suloinen sekamelska. Onnellinen mies, jota kukaan ei määräile.

Entisaikaan "kunnalliskoti" oli kauhistus. Ihmiset halusivat kuolla omaan kotiinsa, vaikka se oli kuinka vaatimaton. Laitoshoitoon joutuminen on edelleen kova kulttuurishokki ihmiselle, joka on tottunut laittamaan itse ruokansa, katsomaan omaa TV:tään ja elämään niin kuin haluaa. Juuri ne joille kodihoito - ruoanlaittaminen, leipominen, kukkien hoitaminen ja käsityöt - on ollut elämäntehtävänä, kärsivät kaikkein eniten.

Omista rakkaista tavaroista, kukista ja maisemista luopuminen on raskasta. Pieneen huoneeseen mahtuu vähän henkilökohtaisia esineitä. Ikkunalaudat ovat kapeita, seinähyllyt pieniä. Samassa huoneessa asuu yleensä toinenkin, ventovieras ihminen, johon tutustuminen on vaikeaa, kun kuulo ja näkö ovat heikentyneet.

Näyttää siltä, että jotkut eivät toivu koskaan tästä shokista vaan vetäytyvät omaan sisäiseen maailmaansa. Tarvittaisiin paljon terapeutteja luomaan näille ihmisille uusi yhteisö, johon he voisivat tuntea kuuluvansa ja jossa elämän viimeiset vuodetkin olisivat antoisat. PAA