Minulla on kaksi lapsuudenystävää, molemmat naisia. Toisen olen tuntenut aina, sillä meidän isovanhempamme asuivat samassa kylässä. Olemme kolmannessa polvessa ystäviä, sillä isoäitimme ja äitimmekin olivat ystäviä. Toinen on koulutoverini,  tutustuimme ensimmäisellä luokalla kansakoulussa. Ystävyys on säilynyt halki vuosikymmenien, jopa minun yhdeksän vuotta pitkän siirtolaisuuden ajan. He jaksoivat pitää yhteyttä kirjeiden avulla, vaikka tapasimme tuona aikana vain kerran.

Molemmat ystäväni ovat ainoita lapsia, ja minä voisin sanoa itseäni psykologisesti ainoaksi lapseksi, sillä molemmat sisareni ovat nuorempia kuin minä. Onkohan se vaikuttanut erityisen läheisyyden syntymiseen? Mitä vanhemmiksi tulemme, sitä enemmän arvostamme ystävyyttä.

Miehemme sanovat, että ei heillä ole lapsuudenystäviä. On veljiä ja serkkuja, mutta ei pelkkiä ystäviä. Onkohan se niin muillakin miehillä?

Sain tuon yllä olevan saintpaulian koulutoveriltani viime kesänä. Se kukkii jatkuvasti. PAA