Kaksi vanhaa herraa Pariisin keskustassa. Kuva: Matti Amnell copyright

Pariisissa voi nähdä keskustassa vanhoja ihmisiä koirineen seisomassa kadunkulmissa juttelemassa, puistossa istumassa tai pelaamassa kuulapeliä.

Ensimmäisiä asioita, joihin kiinnitin huomion palattuani Helsinkiin yhdeksän vuoden siirtolaisuuden jälkeen, oli se että missään ei näkynyt vanhoja ihmisiä. Oli kuin he olisivat kadonneet olemasta. Ennen heitä näki kaikkialla.

Ovatko Helsingin asunnot niin kalliita, että vanhat ihmiset tuntevat velvollisuudekseen myydä ne ja muuttaa jonnekin kauemmaksi? Mutta miten on mahdollista, että muissa suuremmissakin kaupungeissa ihmiset voivat asua vanhoinakin niissä kaupunginosissa, joihin ovat tottuneet, joissa on tutut paikat?

Ja tätä minä ihmettelen eniten: Miksi vanhainkodit laitetaan metsään kauas toreista ja kaupoista? Ajatellaanko, että ihmiset haluavat olla vanhoina rauhassa luonnon keskellä vai ajatellaanko, että vanhat ja vaivaiset rumentavat kaupunkikuvaa? Minusta tuntuu, että ihanteellisin paikka vanhainkodille olisi keskustassa torin reunalla. Sieltä voisi seurata parvekkeelta ihmisten puuhia ja moni lähtisi rollaattoreineen tutkimaan vihanneksia ja kaloja. PAA