Monesti ihminen pääsee sovintoon itsensä kanssa vasta keski-iässä. Siihen voi päästä tekemällä sovinnon menneisyytensä kanssa, ottamalla täyden vastuun elämästään. Se merkitsee yleensä sitä, että jokin entinen kuolee meissä ja tilalle nousee uutta. Voimme näin muuttaa menneisyytemme, vapautua sen taakoista, puhjeta uuteen kukkaan. Sitä ennen on yleensä päästävä sovintoon läheisten kanssa. 

Asiat selvenevät yleensä vähitellen vuosien ja vuosikymmenien kuluessa. Joskus tarvitsemme kuitenkin jotain konkreettista, tapaamisen. Entä silloin, kun toinen on kuollut jo ajat sitten, ei halua tavata meitä tai me tiedämme, että tapaaminen ei auttaisi? Miten voimme silloin selvittää välit hänen kanssaan? Voimme kirjoittaa hänelle kirjeen, kertoa siinä, miltä meistä tuntuu. Mutta sitä kirjettä ei pudoteta koskaan postilaatikkoon.

Voimme lukea kirjeen jo kuolleen omaisen tai meihin välinsä katkaisseen tai vaikeasti lähestyttävän henkilön kuvan edessä. Voimme myös vain kuvitella hänet eteemme, jos meillä ei ole valokuvaa. Kirjeen lukeminen voi olla raskasta, mutta sen luettua tuntuu hyvältä. Tuntuu konkreettisesti vapauttavalta, kun pyyhkii kyyneleensä ja repii tai polttaa kirjeen, joka on näin tehnyt tehtävänsä. PAA